Mistä on Relevén oppilasnäytökset tehty? - Osa 2: Musiikkimaailman työstäminen

Tanssikoulun oppilasnäytökset rakentuvat monista palikoista. Opettajan tehtävänä on toimia dramaturgina, koreografina, puvustajana ja jonkinlaisena musiikkivelhona, joka osaa valita juuri sopivan musiikin kuhunkin kohtaukseen. Asiaa tietysti helpottaa, jos aiheeksi on valikoitunut jo olemassa oleva baletti- tai tanssiteos, jolloin joku on jo tehnyt nämä valinnat puolestasi! Tällöin puhutaan kuitenkin vanhoista klassikoista (Pähkinänsärkijä, Joutsenlampi, Prinsessa Ruusunen jne.). Mitään toisen henkilön luomaa teosta ei sen sijaan saa koskaan kopioida ilman lupaa!

Relevén Pienet joutsenet joulukuussa 2016, kuva Anni Riikonen.

Mä mistä löytäisin sen laulun? 

Kun oppilasnäytöksen aihe on valittu ja jonkinlainen käsikirjoitusrunko tehty, alkaa armoton musiikkien metsästys. Joskus minulla on ennakkoajatus joistain tietyistä musiikeista, mutta monta kertaa turvaudun puhtaaseen hakuammuntaan. Toisinaan myös sukulaisuussuhteista on apua ja turvaudun veljeni ammatilliseen musiikkitietämykseen lähestymällä häntä omituisin hakuehdoin: "Mikä olisi semmoinen biisi, jossa olisi alussa jotain putkahtelua ja sitten se muuttuisi iloisen railakkaaksi, mutta ei liian nopeaksi? Voisi olla polkka, mutta ei Straussia. Eikä saa kestää enempää kuin kolme minuuttia!"

Nykyisin siunaan kyllä Youtubea ja Spotifyta, jotka ovat helpottaneet huomattavasti tätä urakkaa. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussakin me tanssinopettajat kannoimme kassikaupalla cd-levyjä kirjastoista koteihimme ja kuuntelimme niitä sopivia kappaleita etsien. Käytimme kymmeniä tunteja löytääksemme oikeat biisit ja silti joskus tuntui, että lopulta oli vain pakko valita ja tyytyä johonkin, sillä muuten aika olisi yksinkertaisesti loppunut kesken.

Itselleni muodostui pian tietty luottosäveltäjien joukko. Vanha kunnon Dmitri Shostakovitsh (tuttavallisesti vain "Shosta") pelasti pulasta useammankin kerran, samoin Maurice Ravel ja Claude Debussy. Istuin myös monena kesänä Kuhmon Kamarimusiikissa kuuntelemassa konsertteja "sillä korvalla" ja annoin mielikuvituksen lentää. Aina tarttui jotain mukaan!

Voiko tätä käyttää?

Olen aina ollut kovin tarkka musiikin käytön suhteen, mutta vähitellen olen oppinut hölläämään siinäkin asiassa. Minua ärsytti aikanaan liian ilmiselvät valinnat - miksi kaikki soittivat samoja musiikkeja, kun maailma oli täynnä upeita sävellyksiä? En halunnut mennä sieltä, missä aita oli matalin, vaikka tulihan sitäkin joskus tehtyä.

Halusin kasvattaa ja tutustuttaa oppilaitani hyvään musiikkiin. Mutta kuka määrittelee hyvän? Vähitellen aloin pohtia myös kanonisoitujen teosten tärkeyttä. Niin paljon kuin halusinkin välttää "itsestäänselvyyksiä", eikö minun tehtäväni ole kuitenkin tutustuttaa oppilaita myös niihin tuttuihin ja moneen kertaan kuultuihin kappaleisiin? Antaa niihin ehkä jokin uusi vivahde? Voisiko niitä kuulla uusin korvin?

Kummittelu, eli ghosting, on ainakin näyttämötaiteessa tuttu termi ja ilmiö sille, kun esimerkiksi näyttelijän aikaisemmat roolit puskevat läpi katsojan tajuntaan ja hämmentävät uuden roolin vastaanottokokemusta (Marvin Carlson, 2001: The Haunted Stage: The Theatre as Memory Machine). Näyttelijä ei ehkä tunnu uskottavalta vakavassa roolissaan, jos hänet on totuttu näkemään koomisena hahmona. Samanlainen kummittelukokemus voi tulla musiikista, jonka on tottunut kuulemaan tietyssä yhteydessä. Saako sen käyttötarkoitusta ja käyttöyhteyttä muuttaa? Halventaako se tuota musiikkia? Häiritseekö se samastumista uuteen tilanteeseen?

Minulla ei ole mitään valmiita vastauksia, mutta huomaan, että olen alkanut leikitellä musiikkivalinnoilla yhä enemmän. Ja mikä parasta, aina nuo musiikit herättävät keskustelua, kysymyksiä tai kommentointia oppilaiden parissa: "Mikä tämä on? Kenen säveltämä? Missä tämä on kuultu aikaisemmin? Tämä on vähän outo, voiko tällaista tanssia?" Monesti oppilaat reagoivat myös tunteella ja musiikki tuo kyyneleet silmiin. Niinpä näiden kysymysten pohdiskelu ei ole mielestäni turhaa.

Minkä tahtiin Liisa tanssii?

Liisa Ihmemaassa -baletin suhteen lähden liikkeelle aivan puhtaalta pöydältä. Minulle on selvää, että luon äänimaailman omilla valinnoillani, en kenenkään toisen. Mutta miten vältän kaoottisen musiikillisen sillisalaatin? En luultavasti mitenkään, joudun myöntämään, mutta jälleen kerran saatan vedota Ihmemaan kummallisiin lainalaisuuksiin - jos se on mahdotonta, niin se on mahdollista juuri Ihmemaassa. Ihmemaassa saa sekoilla ja kaaos on normaali asiaintila!

Huomaan pian, että minun täytyy luoda itselleni jonkinlaiset suuntaviivat ja kriteerit, jotta pääsen liikkeelle. Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa edustaa, ainakin minulle, englantilaisen lastenkirjallisuuden yhtä merkkiteosta. Sen voi katsoa kuuluvan brittiläisen kirjallisuuden kaanoniin ja edustavan jotain peri-englantilaista nokkeline sanailuineen, teekutsuineen ja miksei hahmoineenkin. Niinpä päätän, että käyttämäni musiikin tulisi myös liittyä jotenkin englantilaisuuteen, joko konkreettisesti tai edes mielikuvien perusteella.

Listaan englantilaisia säveltäjiä ja musiikkia, jolla on perienglantilainen kaiku - ainakin minun korvissani. Mietin elokuvia ja tv-sarjoja, jotka ovat muokanneet käsitystäni englantilaisuudesta. Voiko niiden tunnusmusiikkeja käyttää? Lopuksi mietin vielä omaa suhdettani Englantiin, jossa asuin neljän vuoden ajan opiskellen ja aikuistuen. Miten teen oikeutta englantilaisuudelle, mitä haluan nostaa esiin, mikä on minulle rakasta, mille voin nauraa, mitä en tohdi halventaa?

Saan lopulta aikaan kummallisen kirjon musiikkeja, joista muutama on jotain ihan muuta kuin englantilaista tai edes siihen liittyvää! Ajattelen kuitenkin, että tärkeintä on musiikin soveltuvuus tiettyyn kohtaukseen ja sen tunnelmaan, eksyipä se mitä tietä tahansa valittujen joukkoon. Niinpä esimerkiksi Irvikissa tanssii Vaughan Williamsin The Wasps -teoksen alkusoittoon (ampiaiset ja kissathan nyt ovat ihan sama asia), Tuhatjalkainen mittarimato liikehtii Benjamin Brittenin Soirées Musicalesin Boleron tahtiin, Liisa putoaa kaninkoloon Victoria-sarjan tunnusmusiikin pauhatessa ja teekutsuille käydään Mennyt maailma -sarjan tunnarin tahdissa. Herttakuningatar edustaa barokin aikakautta, joten hänen puutarhassaan kuullaan Händelin musiikkia (Händel toimi Englannin hovisäveltäjänä 1700-luvulla), tosin siellä myös pelataan krokettia Kahden kerroksen väkeä -sarjan musiikin siivittämänä. Ja Kani pomppii Straussin tahdissa, eikä sillä ole mitään tekemistä Englannin kanssa!

Sitten on vielä ainakin yksi yllätys, jota ei voi selittää mitenkään. Kunhan nyt halusin sen sinne! Näettepähän sitten...