Mistä on Relevén oppilasnäytökset tehty? - Osa 2: Musiikkimaailman työstäminen

Tanssikoulun oppilasnäytökset rakentuvat monista palikoista. Opettajan tehtävänä on toimia dramaturgina, koreografina, puvustajana ja jonkinlaisena musiikkivelhona, joka osaa valita juuri sopivan musiikin kuhunkin kohtaukseen. Asiaa tietysti helpottaa, jos aiheeksi on valikoitunut jo olemassa oleva baletti- tai tanssiteos, jolloin joku on jo tehnyt nämä valinnat puolestasi! Tällöin puhutaan kuitenkin vanhoista klassikoista (Pähkinänsärkijä, Joutsenlampi, Prinsessa Ruusunen jne.). Mitään toisen henkilön luomaa teosta ei sen sijaan saa koskaan kopioida ilman lupaa!

Relevén Pienet joutsenet joulukuussa 2016, kuva Anni Riikonen.

Mä mistä löytäisin sen laulun? 

Kun oppilasnäytöksen aihe on valittu ja jonkinlainen käsikirjoitusrunko tehty, alkaa armoton musiikkien metsästys. Joskus minulla on ennakkoajatus joistain tietyistä musiikeista, mutta monta kertaa turvaudun puhtaaseen hakuammuntaan. Toisinaan myös sukulaisuussuhteista on apua ja turvaudun veljeni ammatilliseen musiikkitietämykseen lähestymällä häntä omituisin hakuehdoin: "Mikä olisi semmoinen biisi, jossa olisi alussa jotain putkahtelua ja sitten se muuttuisi iloisen railakkaaksi, mutta ei liian nopeaksi? Voisi olla polkka, mutta ei Straussia. Eikä saa kestää enempää kuin kolme minuuttia!"

Nykyisin siunaan kyllä Youtubea ja Spotifyta, jotka ovat helpottaneet huomattavasti tätä urakkaa. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussakin me tanssinopettajat kannoimme kassikaupalla cd-levyjä kirjastoista koteihimme ja kuuntelimme niitä sopivia kappaleita etsien. Käytimme kymmeniä tunteja löytääksemme oikeat biisit ja silti joskus tuntui, että lopulta oli vain pakko valita ja tyytyä johonkin, sillä muuten aika olisi yksinkertaisesti loppunut kesken.

Itselleni muodostui pian tietty luottosäveltäjien joukko. Vanha kunnon Dmitri Shostakovitsh (tuttavallisesti vain "Shosta") pelasti pulasta useammankin kerran, samoin Maurice Ravel ja Claude Debussy. Istuin myös monena kesänä Kuhmon Kamarimusiikissa kuuntelemassa konsertteja "sillä korvalla" ja annoin mielikuvituksen lentää. Aina tarttui jotain mukaan!

Voiko tätä käyttää?

Olen aina ollut kovin tarkka musiikin käytön suhteen, mutta vähitellen olen oppinut hölläämään siinäkin asiassa. Minua ärsytti aikanaan liian ilmiselvät valinnat - miksi kaikki soittivat samoja musiikkeja, kun maailma oli täynnä upeita sävellyksiä? En halunnut mennä sieltä, missä aita oli matalin, vaikka tulihan sitäkin joskus tehtyä.

Halusin kasvattaa ja tutustuttaa oppilaitani hyvään musiikkiin. Mutta kuka määrittelee hyvän? Vähitellen aloin pohtia myös kanonisoitujen teosten tärkeyttä. Niin paljon kuin halusinkin välttää "itsestäänselvyyksiä", eikö minun tehtäväni ole kuitenkin tutustuttaa oppilaita myös niihin tuttuihin ja moneen kertaan kuultuihin kappaleisiin? Antaa niihin ehkä jokin uusi vivahde? Voisiko niitä kuulla uusin korvin?

Kummittelu, eli ghosting, on ainakin näyttämötaiteessa tuttu termi ja ilmiö sille, kun esimerkiksi näyttelijän aikaisemmat roolit puskevat läpi katsojan tajuntaan ja hämmentävät uuden roolin vastaanottokokemusta (Marvin Carlson, 2001: The Haunted Stage: The Theatre as Memory Machine). Näyttelijä ei ehkä tunnu uskottavalta vakavassa roolissaan, jos hänet on totuttu näkemään koomisena hahmona. Samanlainen kummittelukokemus voi tulla musiikista, jonka on tottunut kuulemaan tietyssä yhteydessä. Saako sen käyttötarkoitusta ja käyttöyhteyttä muuttaa? Halventaako se tuota musiikkia? Häiritseekö se samastumista uuteen tilanteeseen?

Minulla ei ole mitään valmiita vastauksia, mutta huomaan, että olen alkanut leikitellä musiikkivalinnoilla yhä enemmän. Ja mikä parasta, aina nuo musiikit herättävät keskustelua, kysymyksiä tai kommentointia oppilaiden parissa: "Mikä tämä on? Kenen säveltämä? Missä tämä on kuultu aikaisemmin? Tämä on vähän outo, voiko tällaista tanssia?" Monesti oppilaat reagoivat myös tunteella ja musiikki tuo kyyneleet silmiin. Niinpä näiden kysymysten pohdiskelu ei ole mielestäni turhaa.

Minkä tahtiin Liisa tanssii?

Liisa Ihmemaassa -baletin suhteen lähden liikkeelle aivan puhtaalta pöydältä. Minulle on selvää, että luon äänimaailman omilla valinnoillani, en kenenkään toisen. Mutta miten vältän kaoottisen musiikillisen sillisalaatin? En luultavasti mitenkään, joudun myöntämään, mutta jälleen kerran saatan vedota Ihmemaan kummallisiin lainalaisuuksiin - jos se on mahdotonta, niin se on mahdollista juuri Ihmemaassa. Ihmemaassa saa sekoilla ja kaaos on normaali asiaintila!

Huomaan pian, että minun täytyy luoda itselleni jonkinlaiset suuntaviivat ja kriteerit, jotta pääsen liikkeelle. Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa edustaa, ainakin minulle, englantilaisen lastenkirjallisuuden yhtä merkkiteosta. Sen voi katsoa kuuluvan brittiläisen kirjallisuuden kaanoniin ja edustavan jotain peri-englantilaista nokkeline sanailuineen, teekutsuineen ja miksei hahmoineenkin. Niinpä päätän, että käyttämäni musiikin tulisi myös liittyä jotenkin englantilaisuuteen, joko konkreettisesti tai edes mielikuvien perusteella.

Listaan englantilaisia säveltäjiä ja musiikkia, jolla on perienglantilainen kaiku - ainakin minun korvissani. Mietin elokuvia ja tv-sarjoja, jotka ovat muokanneet käsitystäni englantilaisuudesta. Voiko niiden tunnusmusiikkeja käyttää? Lopuksi mietin vielä omaa suhdettani Englantiin, jossa asuin neljän vuoden ajan opiskellen ja aikuistuen. Miten teen oikeutta englantilaisuudelle, mitä haluan nostaa esiin, mikä on minulle rakasta, mille voin nauraa, mitä en tohdi halventaa?

Saan lopulta aikaan kummallisen kirjon musiikkeja, joista muutama on jotain ihan muuta kuin englantilaista tai edes siihen liittyvää! Ajattelen kuitenkin, että tärkeintä on musiikin soveltuvuus tiettyyn kohtaukseen ja sen tunnelmaan, eksyipä se mitä tietä tahansa valittujen joukkoon. Niinpä esimerkiksi Irvikissa tanssii Vaughan Williamsin The Wasps -teoksen alkusoittoon (ampiaiset ja kissathan nyt ovat ihan sama asia), Tuhatjalkainen mittarimato liikehtii Benjamin Brittenin Soirées Musicalesin Boleron tahtiin, Liisa putoaa kaninkoloon Victoria-sarjan tunnusmusiikin pauhatessa ja teekutsuille käydään Mennyt maailma -sarjan tunnarin tahdissa. Herttakuningatar edustaa barokin aikakautta, joten hänen puutarhassaan kuullaan Händelin musiikkia (Händel toimi Englannin hovisäveltäjänä 1700-luvulla), tosin siellä myös pelataan krokettia Kahden kerroksen väkeä -sarjan musiikin siivittämänä. Ja Kani pomppii Straussin tahdissa, eikä sillä ole mitään tekemistä Englannin kanssa!

Sitten on vielä ainakin yksi yllätys, jota ei voi selittää mitenkään. Kunhan nyt halusin sen sinne! Näettepähän sitten...

Mistä on Relevén oppilasnäytökset tehty? - Osa 1: Aiheenvalinnasta käsikirjoitukseen

Jokaisen tanssikoulun vuotuinen suurponnistus on oppilasnäytösten järjestäminen. Miten luoda toimiva konsepti, miten saavuttaa niin taiteelliset kuin pedagogiset tavoitteet, miten pitää kaikki tyytyväisinä ja oma innostus yllä?  Näin yrittäjänä on myös ajateltava taloudellista puolta: Mikä myy? Mitä on helppo markkinoida ja tuotteistaa?

Tilan asettamat vaatimukset

Relevéssä on vähitellen vakiintunut käytännöksi kaksi näytöskokonaisuutta lukuvuodessa. Joulun alla esiinnymme Joensuun taidemuseon juhlasalissa, jossa tunnelma on intiimi ja kaikki rakennetaan itse katsomoa myöten. Lukuvuoden päätteeksi pääsemme toukokuun lopulla Joensuun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, ikään kuin valmiiseen pöytään (tai valmiille näyttämölle, jossa meitä palvelee myös teatteritekniikka).

Viime syksynä sinetöin linjauksen, että joulunäytökset olisivat enemmän lasten ja nuorten ryhmien esiintymistilaisuuksia taidemuseolla ja tanssinumeroita yhdistäisi vain jokin löyhä teema. Kevätnäytös olisi sitten kaikkien oppilaiden yhteinen projekti ja tuolloin valmistaisimme balettisadun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle.

Juonellisen balettisadun toteuttamisessa teatterimainen ympäristö edesauttaa näyttämöllisen illuusion luomista. Yleisö seuraa esitystä tietystä suunnasta ja näyttämö on kuin laatikko, jonka yksi seinä on läpinäkyvä. Valoilla toteutetaan erilaisia tunnelmia, siirtymiä ja tehokeinoja, joiden avulla tarinaa voidaan kuljettaa kohtauksesta toiseen.

Relevén Tuhkimo Joensuun kaupunginteatterissa 28.5.2017

Minkä sadun valitsen?

Viime kesänä ajatukseni alkoivat pyöriä Liisa Ihmemaassa -sadun ympärillä. Lewis Carrolin kirjoittama tarina ei ole koskaan ollut lempikirjojani, ja vaikka se nökötti kirjahyllyssäni lapsuudestani asti, en monen yrittämisen jälkeen koskaan syttynyt lukemaan sitä loppuun. Muutama vuosi sitten taisin nakata kyseisen kirjan johonkin lahjoituskeräykseen, sillä enää sitä ei löydy hyllyistäni. Päätin tarttua härkää sarvista ja lukea viimein tuon tarinan, mutta urakkaa helpottaakseni valitsin netistä löytämäni Tuomas Nevanlinnan suomentaman lyhennetyn version Liisasta.

Sadun valintaan vaikuttaa ennen kaikkea se, miten se sopii Relevén oppilaiden toteutettavaksi. Klassiset 'prinsessa löytää prinssin' -tyyppiset sadut ovat hankalia niin kauan kun meiltä puuttuu se prinssi! Viime keväänä tanssimme Tuhkimo-balettisadun, jossa prinssin rooli tanssittiin en travesti eli nainen esitti miesroolia, mikä onneksi sujui yllättävän hyvin. Parempi kuitenkin olisi, jos tarina ei välttämättä edellyttäisi mieshenkilöitä, mutta tarvittaessa poikaoppilaatkin olisi helposti istutettavissa roolitukseen - toisin sanoen sukupuolella ei olisi tarinan kerronnan kannalta liiemmin merkitystä.

Henkilögalleria saisi muutenkin olla suht laaja, jotta kaikille ryhmille löytyisi esitettävää ja tarinassa tulisi olla tilaa niin solisteille kuin ryhmätansseille. Plussaa olisi, jos voisimme hyödyntää jo olemassa olevaa puvustusta niin pitkälle kuin mahdollista!

Liisa Ihmemaassa alkoi tuntua näiden kriteerien perusteella vahvalta ehdokkaalta tämän kevään balettisaduksi. Itse asiassa minulla ei enää elokuun lopussa muita vaihtoehtoja ollutkaan.

Replika vai oma näkemys? 

Olipa valittu tarina mikä tahansa, on sitä aina muokattava meidän käyttötarkoitukseemme ja samalla katsojaystävälliseen suuntaan. Koska balettisatu välittää tarinaa ilman kertojaa tai vuorosanoja, on mutkia joskus oiottava suoriksi ja varottava eksymistä sivupoluille. Esitys ei myöskään voi olla liian pitkä, jotta se voidaan harjoitella ja esittää kahdesti yhden näytöspäivän aikana, ja jotta pienimmätkin katsojat jaksavat seurata sen loppuun asti.

Niinpä lähtökohtana minulla on itsenäisen teoksen luominen tutun tarinan pohjalta. En halua tehdä kopiota jo aiemmin nähdyistä esityksistä vaan pyrin siihen, että tarina on tunnistettavissa, mutta se ei ole identtinen eikä välttämättä edes muistuta aiempia toteutuksia tai alkuperäistä käsikirjoitusta. Miksi tehdä replika, kun voi kokeilla jotain omaa?

Tästä syystä olenkin visusti varonut katsomasta mitään aiempia balettiversioita tarinasta, joita netti on kuitenkin pullollaan - tosin puolitoista vuotta sitten kävin katsomassa Suomen Kansallisbaletin esittämän Liisa Ihmemassa -baletin (kor. Jorma Elo), mutta senkin olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa tämän oman prosessin ajaksi. Edes lapsena nähtyä Disneyn elokuvaa en ole halunnut katsoa uudestaan, saati näitä uudempia Tim Burtonin elokuvia, etten vain alkaisi jäljitellä jo nähtyjä ja tehtyjä versioita.

Käsikirjoituksen kimpussa

Liisa Ihmemaassa -aiheessa minua kiehtoo sen suoma vapaus. Ihmemaassahan voi tulla vastaan mitä tahansa; kaikki on mahdollista tai kerrassaan mahdotonta! Kysymys on oikeastaan vain siitä, kuinka paljon haluan aiheen sisällä revitellä!

Sitten olenkin kiperän ongelman edessä. Miten saada kielelliseen nokkeluuteen perustuva tarina toimimaan ei-verbaalisena tanssisatuna? Miten teen loogisesti mahdottomista tapahtumista helposti seurattavan baletin? Mikä on olennaista, minkä voi muuttaa, minkä voin karsia kokonaan pois?

Askartelen pitkään kaninkoloon putoamisen ja kolon tapahtumien kanssa. Miten toteutamme lukemattomat ovet tai Liisan kasvamisen ja kutistumisen? Keksin monta tapaa, mutta jään miettimään onko näillä loppujen lopuksi tarinan kannalta mitään merkitystä? Onko sillä väliä, miten Liisa pääsee kaninkolosta jatkamaan seikkailuaan? Ovesta vai ikkunasta? Pienenä vai suurena? Pitkitänkö kerrontaa turhaan vai siirrytäänkö eteenpäin?

Niinpä Relevén Liisa ei pähkäile ovien tai avainten kimpussa. Ei hän myöskään syö eikä juo kasvaakseen tai kutistuakseen, vaan pysyy ihan omana itsenään. Ehkä tämä on joillekin pettymys, ehkä jonkun mielestä jopa tylsää, mutta vapaus tehdä tämä ratkaisu tuntuu minusta hyvältä!

Hannan muistiinpanoja

 
Yksi kohtaus on ollut itselleni tärkeää mahduttaa mukaan, nimittäin Liisan kyyneleet. Kun aikoinaan hain baletinopettajan paikkaa Joensuusta ja tulin tutustumaan Pohjois-Karjalan Nuorisoseurojen liitto ry:n balettikouluun, oppilaat harjoittelivat tuolloin Liisa Ihmemaassa -näytöstä. Minä pääsin katsomaan alkeisbalettituntia ja kysäisin tytöiltä mikä heidän roolinsa on. "Myö ollaan Liisan kyyneleitä", he vastasivat. Minusta se kuulosti itkettävän runolliselta ja ihaillen katsoin heidän paneutumistaan tuohon vakavaan tehtäväänsä.

Liisan kyyneleet nähdään siis tälläkin kertaa - aivan erilaisena, mutta aivan yhtä liikuttavan tosissaan tanssittuna kuin kaksitoista vuotta sitten.

Kuka kukin on?

Henkilögalleriassa päädyin säilyttämään kaikki avainhahmot, mutta olen muokannut heistä sellaisia, että he palvelevat tarinaa ja heidät on helppo puvustaa. 

Liisa säilyy luonnollisesti Liisana - neuvokkaana ja uteliaana tyttönä, joka on eksyksissä ja vähän peloissaankin, mutta joka siitä huolimatta jatkaa eteenpäin kummallisuuksien poluilla.

Herttakuningatar on ankara, käskevä ja julma, mutta myös kaunis ja näyttävä ilmestys. Ylpeä, itsekäs ja hieman narsistinen hallitsija kyykyttää surutta alamaisiaan ja näkee itsensä täydellisenä yli-ihmisenä. Tämä kuningatar ei tarvitse rinnalleen kuningasta silottelemaan tietään tai kaunistelemaan epäonnistumisiaan.

Valkea Kani on ylikierroksilla käyvä suorittaja, jonka kiire ei hellitä juostessakaan, ja jonka tulisi aina olla jossain toisaalla tekemässä jotain vielä tärkeämpää - jos vain muistaisi mitä!

Irvikissa on mystinen, hämmentävä ja ilkikurinen tapaus. Tähän olen halunnut keksiä jonkin toteutuksellisen jipon, joka toimisi teatterin lavalla, mutta saa nähdä miten siinä onnistumme...

Hullusta Hatuntekijästä halusin tehdä Pöhkön Peruukkimaakarin. Tämä siksi, että koen Hatuntekijän hahmon ja ulkoisen olemuksen niin ennalta-arvattavaksi ja ikoniseksi, että se olisi pakottanut meidät tiettyihin, jo aiemmin nähtyihin ratkaisuihin. Nyt minulla on vapaat kädet toteuttaa kohtaus, joka ei muistuta sen enempää alkuperäistä kuin Disneynkään kuvastoa. Nähtäväksi jää, onko se sen väärti vai olisiko sittenkin pitänyt pitäytyä perinteisessä hahmossa!

Mukana seikkailee myös Kreivitär, koska meillä on hieno rokokoo-henkinen asu hänelle! Alkuperäisessä sadussa on vähän vastaava hahmo, joka keittelee keitoksiaan ja pitää porsasta vauvanaan, mutta meillä Kreivitär on ainoastaan turhamainen sosiaalinen kiipijä, joka hinkuu seurapiireihin. Samoin kuunaamaiset ja paksut kaksoset Tittelitom ja Tittelityy on korvattu pimumaisilla kaksostytöillä Lolalla ja Lalalla.

Mukana seikkailevat myös flamingot, mutta siilit olen vaihtanut hiiriin, koska meiltä löytyy lukematon määrä söpöjä hiiriasuja! Lisäksi lavalla nähdään mm. Tuhatjalkainen mittarimato, Kärpässienet, Perhoskeijut, Pelikorttisotilaat ja paljon ruusuja.
 

Tarinan kuljetus

Oppilasnäytökset tuppaavat usein olemaan yksittäisten tanssinumeroiden sijoittamista peräjälkeen ja siirtymät jäävät parhaimmillaankin ontuvien aasinsiltojen varaan. Näin myös meillä. Tämä johtuu olosuhteiden pakosta, kun jokaiselle ryhmälle tulee antaa esiintymismahdollisuus, mutta yhteisiä harjoituksia ei päästä pitämään vasta kuin kenraali- tai näyttämöharjoituksissa.

Liisa Ihmemaassa -baletin kohtauksia sitoo yhteen Liisa, kukas muu. Liisa siirtyy kohtauksesta ja tapahtumasta toiseen, mutta joutuu usein tyytymään statistin ja sivustakatsojan rooliin. Silti pyrkimyksenä on kirjoittaa hänet sisään mahdollisimman moneen kohtaukseen aktiiviseksi toimijaksi. Näiden kohtausten valikoituminen on pitkälti kiinni siitä, miten yhteisiä harjoituksia saadaan mahdutettua esiintyjien aikatauluihin. Niin paljon kuin taiteellista kunnianhimoa itsellään olisikin, käytäntö sanelee myös sisältöä. Näillä siis mennään ja pärjätään niin pitkälle kuin mahdollista!